sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kaksi

Tämä vuosi on ollut raskas. Palasimme takaisin hoitoihin ja pettymyksiä jälleen koettiin. Hoitojen lomassa minulle aloitettiin myös Thyroxin-lääkitys, mikä lisäsi pahaa mieltä entisestään. Raskautuminen on meille muutenkin niin vaikeaa ja sen lisäksi kehoni ei toimi kunnolla, mikä voi aiheuttaa hedelmättömyyttä ja keskenmenoja. Oli vaikeaa olla tuntematta katkeruutta siinä hetkessä.

Alkusyksystä koitti meidän viimeinen ICSI-hoitomme julkisella. Emme oikein olleet saaneet päätettyä, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Hoito meni vanhalla tutulla kaavalla, mutta tällä kertaa 20 kerätystä ja 17 hedelmöittyneestä munasolusta jäi siirtoon vain kaksi hyvälaatuista alkiota, eikä mitään saatu pakkaseen. Siirtopäivänä minulle ehdotettiin molempien alkioiden siirtämistä. Ehdin miettiä siinä puolessa minuutissa, että jos siirretään vain yksi ja se ei tärppää, toinen tärppää vielä heikommin ollessaan PAS-siirto. Koska raskautuminen tuntui muutenkin lähes mahdottomalta ja tämä ihan kirjaimellisesti oli meidän viimeinen mahdollisuutemme, sanoin kyllä kahden alkion siirrolle. En tosissani uskonut hetkeäkään, että ne molemmat tarraisivat kiinni.

Ja siellä he nyt ovat, molemmat. Kasvavat ja antavat ensimmäisiä potkujaan. Onnea ja ihan suoraa paniikkia, niitä olen tuntenut ajatellessani tulevaa kevättä. Raskauteen liittyvät huoletkin ovat läsnä: meneekö kaikki hyvin, kuinka kauan pienet pysyvät turvallisesti vatsassani, mitä saammekaan kuulla ensi viikon rakenneultrassa.

Nyt on vain pakko luottaa. En koskaan kuvitellut itseäni kaksosten äidiksi, tämä ei tunnu ollenkaan minun tarinaltani. Mutta näin oli varmasti tarkoitettu, meidän toiveisiimme vastattiin nyt oikein kunnolla. Sen myötä suljen tämän oven, lapsettomuuden kokemukset aina sydämessäni, mutta ei enää joka päiväistä elämääni määrittävinä.

Kiitos kaikesta tuesta, mitä olen täällä saanut. Toivon, että minun tarinani antaa vielä toivoa myös jollekin teistä. <3

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Toisen aika

Lapsi alkaa olla siinä iässä, että olisi kai luontevaa jo odottaa toista. Huomaan sen keskustellessani muiden samanikäisten lasten äitien kanssa. Taustani tiedetään ja sen vuoksi asia esitetään selkeästi varoen: meillä olisi toiveissa toinen lapsi. Hetken päästä kuitenkin jo pohditaan, mitä tuplarattaat maksaa ja tarvitseeko alle kolmevuotiaalle esikoiselle enää sellaisia. Mitä vaatteita voisi säästää seuraavalle ja tarvitseekohan esikoista nyt sittenkään laittaa syksyllä päiväkotiin jos toinenkin on tulossa. En loukkaannu (eikä minun kuulukaan) tällaisista puheista, lähinnä olen vain puhtaasti hämmästynyt siitä, miten vaivatonta ja luontevaa toisille on puhua tällaisista asioista. Nyt toiveissa on vauva, ensi vuoden alkupuolella se varmaan sitten syntyy.

Onneksi keskustelua syntyy myös siitä, että lapsen saaminen ei ole välttämättä niin yksinkertaista ja sen vuoksi ei kannata odotella turhan kauaa, varsinkaan kun ikää kertyy kokoajan. Tiedän kuitenkin jo nyt, että loppuvuoden ajan minä katselen vierestä toisten kasvavia vatsoja.

Katselen vierestä tulevien sisarusten syntymistä, uuden elämänvaiheen tuomaa myllerrystä ja ihanuutta. Katselen kaikkea sitä, mistä me saatamme jäädä paitsi. Samaan aikaan minä petyn kuukausi toisensa jälkeen ja alan pelätä sitä hetkeä, jolloin joudun aloittamaan surutyön siitä, ettemme me saa enää lapsia.

Lapsen jo saaneenakin sitä voi edelleen kokea lapsettomuutta, kirota viallisuuttaan, jäädä paitsi.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tulevaisuudesta

Se on jo alkanut
Kysely
Että milloin pikkusisarus

Olenhan minä sitä miettinyt. Miettinyt, onko se jotenkin itsekästä toivoa vielä toista lasta. Eikö lapsettomuuden kokeneena pitäisi olla vain todella onnellinen jo siitä yhdestä? Onko se ahneutta, eikö yksi muka riitä?

Olen todella onnellinen jo tästä yhdestä. Ja ihan oikeasti koen, että minulla on aivan yhtäläinen oikeus haaveilla useammasta lapsesta kuin sellaisellakin ihmisellä, joille lasten saaminen on ollut helpompaa. Voin myöntää sen ihan avoimesti, että kyllä minulla on ollut vauvakuume jo jonkin aikaa.

Ei sellainen vauvakuume, että voi kun vauvat ovat niin söpöjä ja olisipa kiva taas nuuhkutella vastasyntyneen tuoksua ja ostaa uusia pieniä potkuhousuja. Vaan kaipaus. Sellainen tunne, että meidän perhe ei ole vielä tässä. Ja kun mietin sitä mahdollisuutta (joka on aika suurikin), että me emme saisi enää toista lasta, tulen oikeasti surulliseksi. Se ajatus on niin ahdistava, että jätän sen mieluummin jonnekin taustalle kummittelemaan.

Miehen kanssa olemme keskustelleet asiasta. Hän ei ole aivan varma, haluaako hän toista lasta. Aikaisemmin halusi kolme, mutta nyt yhden vauvavuoden rämmittyään miettii, miten hektistä elämä olisi kun lapsia olisikin kaksi. Mistä kaikesta silloin joutuisi luopumaan. Toisaalta hän miettii hoitoja. Meillä on kaksi alkiota pakkasessa, ne siirretään kyllä jos se vain on mahdollista. Sitten meillä pitäisi olla mahdollisuus vielä yhteen hoitoon julkisella. Jos näillä ei tärppää, hän ei halua jatkaa enää yksityisellä.

Siinä on keskustelu, joka ahdistaa minua kovasti. Jos me joskus olemme tilanteessa, missä minä haluan jatkaa yrittämistä ja hän ei. Olenko valmis luopumaan toivosta ja aloittamaan surutyön, ja millaisen kriisin se aiheuttaa meidän suhteellemme? Selviäisimmekö me siitä? Ajatus, jonka jätän myös taustalle kummittelemaan.

Tällä hetkellä olemme yhtä mieltä siitä, että julkisen tarjoamat hoidot me katsomme läpi. Niiden aika ei kuitenkaan ole vielä. Pieni ikäero tuntuu meistä molemmista liian raskaalta. Jonkinlainen aikataulu ja suunnitelma on, vaikka faktahan on, että lapsettomuushoitoja ja niiden lopputulemia ei voi suunnitella. Me emme voi suunnitella ihanteellista ikäeroa.

Todennäköisesti en tule kirjoittamaan toisen lapsen yrityksestä ja hoidoista tähän blogiin. Syy on se, että mahdollisesti tätä blogia lukee muutama tuttu. Kyseessä on ihmiset, joille todennäköisesti kertoisin aika piankin mahdollisesta raskaudesta, joten siitä tässä ei ole kyse. Haluaisin kuitenkin kerrankin elämässäni säilyttää jonkinlaisen mystisyyden yritysaikana. Ensimmäisellä kerralla läheisimmät ystävämme ja perheemme tiesivät hoidoista ja sen vaiheista aika tarkkaankin ja se olikin hyvä asia, sillä kaipasimme tukea. Emme kuitenkaan koskaan saaneet tilaisuutta yllättää tulevia isovanhempia tai muitakaan läheisiä raskausuutisella. Tuleva yritysaika tulee epäilemättä olemaan raskas ja takaiskuja koetaan, mutta ehkä palkintona on jotain, jolla voimme iloisesti yllättää muut. Tällä kertaa kaikki ei ole myöskään niin ehdotonta, sillä meillä ei ole pelkoa täysin lapsettomiksi jäämisestä.

Tällä kertaa yritysaika olisi vain meidän kahden henkilökohtainen asia. Ja jos kaikki menee pieleen (ahdistava ajatus, siirretään taustalle), niin ehkä puhumme asiasta enemmän ja toivottavasti saamme myös lähipiirimme tuen. Sitten joskus tulevaisuudessa.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Vuoden ikäinen ihme

Siitä on pian vuosi, kun pieni poikamme syntyi. Millainen vuosi tämä on ollutkaan! Alku oli vaikea, enkä oikein vieläkään pysty ajattelemaan sitä ensimmäistä viikkoa pojan syntymän jälkeen. Se on oikeastaan todella harmi, että ne meidän ihan ensimmäiset hetkemme olivat huolta ja pelkoa täynnä. Tuo huoli jatkui vielä pitkään, ja ensimmäiset kuukaudet huolehdin itseni aivan uuvuksiin. Tuli ensimmäiset flunssat ja ehkäpä niiden myötä huomasin, että tästä kyllä selvitään. Vaikka vieläkin vatsasta kyllä kouraisee, kun kuulen jonkun toisen vauvan joutuneen sairastumisen vuoksi lastenosastolle. En taida ihan hetkeen päästä yli siitä tunteesta, mikä valtaa, kun joutuu jättämään lapsensa osastolle ja lähteä itse kotiin nukkumaan vailla tietoa siitä, mitä huomenna on vastassa.

Kompastelevan alun jälkeen totuttelimme elämään selkeästi herkän vauvan kanssa. Jokainen kyläily ja tapaaminen, kahvilassa käynti tai ostosreissu oli mahdollinen uhka itkuraivareille. En varsinaisesti nauttinut tuosta ajasta, mutta sitkeästi lähdin aina ovesta ulos, vaikka sitä usein jouduinkin taas katumaan. Annoin pojan tutustua ympäröivään maailmaan rauhassa ja turvallisesti enkä tieten tahtoen vienyt häntä selkeästi meluisiin ja levottomiin paikkoihin. Vähitellen arkuus helpotti ja huomasin, että pystymme menemään melkeinpä minne vain ilman itkuja. Edelleen poika toki haluaa ensin tutustua rauhassa uuteen tilanteeseen ja paikkaan vanhemman sylistä käsin, mutta aika pian hän lähteekin jo itse tutkimaan paikkoja, ottaa rohkeasti kontaktia muihin ihmisiin ja huudahtelee iloisesti.

On palkitsevaa nähdä, että poikamme on selkeästi onnellinen. Hän hymyilee paljon ja nauru on herkässä. Hän tulee leikkien lomassa halailemaan vähän väliä ja minulle hän suo myös märkiä pusuja. Isä on pojan ehdoton lemppari ja ilta-aikaan isän töiden jälkeen minulla ei olekaan oikein mitään asiaa heidän leikkeihinsä. Ja miten mahtavan isän poika onkaan saanut! Isän, joka ei ennen lastamme tiennyt vauvoista yhtään mitään, eikä oikein osannut olla luontevasti lasten kanssa. Isän, joka nyt keksii mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ja on sataprosenttisesti läsnä. En olisi selvinnyt tästä vuodesta ilman miestäni.

Vähitellen se aika, mitä oli ennen raskautta, alkaa jäädä kaukaisempiin muistoihin. Kaikki se kipeä ja ahdistava ei tunnu enää niin terävältä, kulmat ovat hioutuneet ja kaikesta koetusta on tullut vain osa sitä tarinaa, mitä me nyt elämme poikamme kanssa. Kaiken sen täytyi tapahtua, jotta me olisimme nyt tässä. Kun poikamme kasvaa, hän saa kuulla koko tarinan. Sen miten kovin toivottu hän oli, mitä kaikkea me koimme häntä odottaessaan ja miten suurenmoinen ihme hän onkaan.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Puoli vuotta

Jo puoli vuotta hän on ollut meidän elämässämme. Tuntuu kuin hän olisi ollut siinä aina. Tavallaan hän on ollutkin täällä jo pidempään, meidän haaveissamme. Niin monet kerrat puhuimme, mitä kaikkea tekisimme, jos meillä olisi lapsi. Pohdimme millaisen nimen hänelle antaisimme. Selailin lastenvaatteita netissä ja haaveilin, miten hänet pukisin. Nyt me elämme sitä elämää, niin hartaasti odotettua.

Raskausaikana yritimme kuvitella millainen lapsemme on. Hänen ulkonäköään ja luonnettaan. Hän osoittautui aivan erilaiseksi, hän ylitti kaikki odotuksemme. En pysty ensinnäkään käsittämään, miten meistä on voinut syntyä jotain noin suloista. Luonteeltaan hän on iloinen, tarkkaavainen ja herkkä. Siinä hän on tullut erityisesti minuun, hän kaipaa selkeästi omaa tilaa ja aikaa tutustua sekä tarkkailla tilannetta ennenkuin lämpenee uusille paikoille ja ihmisille. Tällä hetkellä poika vierastaa herkästi ja kovat äänet saavat hänet parahtamaan lohduttomaan itkuun. Vauvatapaamisissa useat muut vauvat lähtevät heti tutkimaan ympäristöään lattialle päästessään, mutta minun poikani tarraa paitaani kiinni ja lopulta nukahtaa pää rintakehääni painautuneena.

Olen miettinyt paljon sitä, miten reippautta ja sosiaalisuutta nostetaan esiin lapsista puhuttaessa, aivan kuin se olisi jokin ihanne johon kaikkien tulisi pyrkiä. "Kylläpäs siinä on ihanan reipas vauva, ei yhtään vierasta!" Jos vauva on jollain tapaa arempi, se on heti jotenkin voivoteltava asia. "Voi voi onpas hän arka ja herkkä, mutta kyllä se siitä kun vähän tottuu!" Ensinnäkin vierastaminen on todella yleinen kehitysvaihe vauvoilla. Lisäksi temperamentteja on erilaisia ja toiset vauvat vain ovat hieman arempia uusille paikoille, ihmisille ja äänille. Minua itseänikin ahdistaa sosiaaliset tilanteet, joissa on paljon minulle vieraita ihmisiä - miksi siis odottaisin jotain muuta pieneltä vauvalta? Itse haluan kasvatuksessani painottaa, että lapseni on aivan yhtä ainutlaatuinen ja ihana kuin joku "reippaampikin" lapsi, eikä hänen tarvitse tottua tilanteisiin, jotka ovat hänelle silminnähden epämukavia. Tietenkin maalaisjärkeä käyttäen, sillä en tietenkään jää pelkästään kotiin vain sen takia, että vauvaa jännittää uudet tilanteet, mutta en myöskään ehdointahdoin vie häntä paikkoihin, joissa on paljon ihmisiä ja kova meteli, varsinkaan jos hän on väsynyt ja muutenkin herkillä. Hän on vielä niin kovin pieni ja aikaa kyllä on.

Kaiken kaikkiaan hänestä on selkeästi kasvamassa hyväsydäminen ja upea persoona. Tunnen päivittäin kiitollisuutta siitä, että saan seurata hänen kehitystään ja olla siinä vierellä. Miten paljon iloa ja naurua hän on meidän elämäämme tuonutkaan!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kolme kuukautta

Poikamme täyttää tällä viikolla jo kolme kuukautta. Miten lyhyt ja samalla niin kovin pitkä aika tuo kolme kuukautta onkaan. Joka päivä jaksan ihmetellä sitä, miten meistä kahdesta syntyi noin upea olento. Miten se loppujen lopuksi oli mahdollista, että saimme juuri tuon lapsen. Kun hän hymyilee minulle ihaileva katse silmissään, tunnen syvää kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että kaiken sen surun ja epävarmuuden keskellä jaksoimme jatkaa niin kauan, että meidät palkittiin.

Ihmettelyn ja kiitollisuuden toinen puoli on aivan järjetön menettämisen pelko. Kun vihdoin saimme rakkaan poikamme, en voi kuvitella mitään kamalampaa kuin hänen menettämisensä. Lapsettomuustausta ja ensimmäisen viikon traumaattiset kokemukset ovat jättäneet syvät arvet. Olen huolissani aivan joka päivä. Jokainen äiti varmasti on, mutta tämä minun huoleni menee jo aivan yli. Kun poika itkee jotenkin normaalia enemmän, huolestun. Kun hän tuntuu vähänkään lämpöiseltä, huolestun. Kun hänen sormensa ovat kylmät, huolestun. Kun hänen vatsansa toimii hieman eri tavalla, huolestun. Kun en tiedä miten hänet tuonne vaihtelevaan säätilaan pukisin, huolestun. Kun hän nukkuu liian vähän tai liian paljon, huolestun. Kun hän syö hieman pienempiä annoksia, huolestun. Kyselen mieheltäni jatkuvasti, “onhan poikamme terve, onhan hänellä kaikki hyvin?” Kun minulle vakuutellaan, että kaikki on aivan normaalisti ja hyvin, rauhoitun hetkeksi. Seuraavana hetkenä kuitenkin löydän itseni taas murehtimasta. Kaikki tämä huoli ja pelko käy todella raskaaksi.

En myöskään pysty juurikaan ajattelemaan ensimmäisiä päiviä sairaalalla. Ikävät kokemukset pilasivat kaikki muistot noista ihanista ensimmäisistä hetkistä. Kun näen kuvia sairaalan käytävistä tai kuulen televisiosta sydänlaitteen piippauksen, iholleni nousee kylmä hiki, ahdistun ja tekisi mieli vain paeta jonnekin piiloon itkemään.

Jo jokin aika sitten päätin, ettei tämä voi jatkua näin. Haluan nauttia tästä kaikesta, jokaisesta arkisesta hetkestä poikani kanssa. Haluan elää aivan tavallista elämää vailla jatkuvaa murehtimista. Kävin tänään ensimmäistä kertaa psykologilla. Tapaamiset jatkuvat nyt ainakin vuoden loppuun saakka. Henkilökohtaisena tavoitteenani on löytää se tunne, että kaikki on hyvin.

Sillä kaikki on hyvin! Meillä on suloinen pieni poika, joka väläyttelee valloittavaa hymyään monta kertaa päivässä. Hän nauraa ääneen erityisesti isänsä jutuille. Väsyneenä hän painaa päänsä rintakehääni vasten, sulkee silmänsä ja uikuttaa pienellä äänellä. Hän on todella valpas ja virkeä vauva, aina katselemassa silmät suurina ympärilleen. Ja ne silmät, ne ovat maailman kauneimmat. Hän on meille niin kovin rakas.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Hyvä äiti

Kiitos kaikista kommenteistanne, ne merkitsevät minulle todella paljon. Pyrin vastaamaan niihin heti kun vain ehdin.

Huomenna poikamme täyttää jo kuukauden. Ensimmäinen viikko kotona oli suoraan sanottuna aika kammottava. Kaikki huoli ja stressi purkaantui ja varmasti ilmassa oli ihan baby bluesiakin, minkä seurauksena olin epävarma ja ahdistunut raunio, joka itki lähes kokoajan. On hämmentävää olla niin onnellinen ja ahdistunut samaan aikaan. Nyt mielialani on onneksi alkanut tasaantumaan.

Tällä hetkellä meillä on kokeilussa jo kolmas korvikemerkki, joka onneksi alkaa tuntua jo aika sopivalta. Yritimme alkuun jättää korviketta vähemmälle, jotta vähitellen voisimme siirtyä täysimetykseen, mutta sen seurauksena poika oli todella itkuinen ja ärtyisä. Neuvolan kanssa keskusteltuamme tulimme lopulta siihen tulokseen, ettei varsinkaan minulla ole nyt voimavaroja tuohon korvikkeen pois jättämiseen, sillä se vaatisi vauvan pitämistä nälkäisenä ja juuri tuo itku sattuu minuun kaikista pahimmin. Nyt pyrimme tutustumaan rauhassa vauvaan ja löytämään yhteisen sävelen.

Olen suoraan sanottuna aika pettynyt itseeni. Siihen, miten heikko loppujen lopuksi olenkaan. Olin ajatellut, etten ottaisi satunnaisia vatsavaivoja tai vauvan tyytymätöntä itkua niin pahasti itseeni. Etten valittaisi ja olisi surullinen tuollaisista asioista, koska minähän olen sentään kokenut lapsettomuuden ja siksi niiden tulisi tuntua vähäpätöisemmiltä. Sen osasin aavistaa, että olisin aluksi epävarma ja epäilisin kykyäni olla hyvä äiti. Millaisella voimakkuudella nuo tunteet kuitenkin iskivät päälle...sitä en osannut odottaa.

Melkein hävettää, miten tarvitsenkaan ylimääräistä tukea siihen, että arki vauvan kanssa lähtisi sujumaan. On kuulemma kuitenkin nyt tärkeintä, että vähitellen saisin positiivisia kokemuksia vauvan kanssa, jotta alkaisin luottaa siihen, että kaikki menee vielä hyvin. Että minun ei tarvitsisi olla niin äärettömän huolissani kokoajan.

Neuvolassa puhutaan perhetyöstä ja psykologeista ja minun päässäni ilkeä ääni kuiskailee, että hyvä äiti ei tällaista tukea tarvitsisi. Hyvä äiti pärjäisi ihan itse.